Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliitto täyttää komeat 90-vuotta 30.5.2021
30.5.2021 Liiton merkkipäivää vietetään syksyllä liiton syyskokouksen yhteydessä.
MIEKKAILU SUOMESSA -kirja (2014) kertoo Suomen Miekkailuliiton ja sen yli 40 jäsenseuran tarinan vuoteen 2011 saakka. Tässä alla liiton alkutaipaleen tarina. Kuvat Nils-Robert Sjöblomin arkistosta.
Vuonna 2011 Suomen Miekkailuliitto ja Suomen Nykyaikaisen 5-ottelun Liitto sopivat järjestöjen yhdistymisestä 1.1.2012 alkaen ja liiton nimi muutetiin nykyiseen muotoon.
Kuva: Suomalaisen miekkailun tunnettuja hahmoja miekkailuesityksessä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä 1924. Kuvassa vasemmalta oikealle: Björkstén jr., Grönlund, Eric Vasström, kadetti Bergenheim, Eduardo Alajmo, eversti Karl Björkstén, Mauritz Mexmontan, everstiluutnantti Carl Aejmelaeus-Äimä, S. Viberg, Athur Eklund, tuntematon, Linnea Piponius, Verna Piponius, tuntematon, luutnantti Henrk Avellan. Kuva Nils-Roberts Sjöblomin arkisto.
____________________________
MIEKKAILULIITON PERUSTAMINEN JA ENSIMMÄINEN VUOSIKYMMEN
1920-luvun puolivälissä miekkailua harrastettiin Helsingin lisäksi mm. Viipurissa. Jo vuonna 1922 Suojeluskuntapiirin talvipäivillä Viipurissa oli pidetty miekkailunäytös, jonka oli valmistellut voimistelunopettaja Oskari Väänänen. Tämä ilmeisesti antoi alkusysäyksen miekkailun harjoitteluun ja johti lopulta Viipurin Miekkailijoiden perustamiseen 1931.
Helsingissä puolestaan joukko suomenkielisiä miekkailijoita, jotka olivat harjoitelleet Helsingin Miekkailijoissa, halusivat liittyä yhteen omaksi seurakseen, ja seurauksena oli Miekka-Miesten perustaminen 1931.
Nyt oli koossa kolme aktiivisesti toimivaa miekkailuseuraa, ja lisäksi Helsingin yliopistossa sekä puolustuslaitoksessa ja suojeluskuntajärjestössä oli urheilukoulutuksessa miekkailua. Suomen Akateemisen Urheiluliiton (SAUL) jakautuessa eri jaostoihin vuonna 1929 siihen perustettiin erillinen miekkailujaosto, joka siitä lähtien on huolehtinut akateemisista miekkailukilpailuista.
Niin miekkailuseuroissa kuin SAUL:ssa ja Puolustuslaitoksessa tunnettiin tarvetta saada miekkailijoille koko Suomea käsittävä katto-organisaatio, joka voisi yksittäisiä seuroja paremmin valvoa miekkailun kehittämistä Suomessa, järjestää kilpailuja ja myös olla yhteydessä muiden maiden vastaaviin järjestöihin. Tällöin olisi mahdollista liittyä myös lajin kansainväliseen kattojärjestöön FIE:hen.
Suomen Miekkailuliiton perustamista ryhdyttiin valmistelemaan keväällä 1931. Toukokuun 10. päivänä Suomen mestaruuskilpailujen jälkeen kokoontuivat Helsingin Miekkailijoiden, Miekka-Miesten ja Viipurin Miekkailijoiden edustajat varatuomari Uno Dahlin kutsumina yhteiseen neuvottelutilaisuuteen, jossa keskusteltiin miekkailuseurojen yhteiselimen perustamisesta. Kokouksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että tällainen keskuselin on välttämätön. Päätettiin kokoontua seuraavana päivänä uudelleen, ja tähän kokoukseen kehotettiin kaikkia edustajia hankkimaan seuroiltaan jonkinlaiset valtuudet. Tässä toukokuun 11. päivänä pidetyssä edustajien viralliseen kokouksessa seurojen valtuutettuina osanottajina olivat luutnantit Lauri Kettunen, Tauno Lampola ja Olavi Ranta Viipurin Miekkailijoista, varatuomari Uno Dahl, kapteeniluutnantti Holger Gröndahl, maisteri Sundwall, luutnantit Torsten Glantz ja Torsten Oljemark Helsingin Miekkailijoista sekä voimistelun opettaja Toivo J. Perttilä, insinööri Heliö, johtaja A. Simola ja kadetti Brüning Miekka-Miehistä. SAUL:n miekkailujaostoa edusti voimistelunopettaja T. I. Sorjonen. Kokouksen puheenjohtajana toimi varatuomari Uno Dahl ja sihteerinä voimistelunopettaja T. I. Sorjonen. Kokouksessa valittiin sitten toimikunta, jolle annettiin tehtäväksi laatia toukokuun kuluessa ehdotus keskusjärjestön perustamisesta. Toimikuntaan nimettiin lehtori Toivo Perttilä, johtaja Lauri Simola, tuomari Uno Dahl, kapteeniluutnantti Holger Gröndahl ja lehtori Oskari Väänänen.
Toimikunta istui useampaan otteeseen ja laati uudelle liitolle sääntöehdotuksen, jossa edellytettiin liiton liittyvän jäsenliittona SVUL:oon. Toukokuun 30. päiväksi kutsui toimikunta sitten koolle Suomen Miekkailuliiton perustavan kokouksen, jossa liiton perustamisesta lopullisesti päätettiin ja hyväksyttiin toimikunnan sääntöehdotus. Perustavassa kokouksessa olivat läsnä Helsingin Miekkailijoista luutnantti Torsten Oljemark, varatuomari Uno Dahl ja kapteeniluutnantti Holger Gröndahl, Miekka-Miehistä lehtori Toivo Perttilä, Johtaja Lauri Simola, insinööri A. Heliö ja tuomari Väinö H. Palmu, SAUL:n miekkailujaostosta voimistelunopettajat T.I. Sorjonen ja Maxim Steiskal sekä Yliopiston voimistelulaitokselta miekkailunopettaja lehtori Oskari Väänänen.
Perustavassa kokouksessa valittiin liitolle hallitus, johon tuli puheenjohtajaksi lehtori Väänänen ja jäseniksi tuomari Dahl, kapteeniluutnantti Gröndahl, lehtori Perttilä ja johtaja Simola sekä varajäseniksi tuomari Tiililä ja voimistelunopettaja Sorjonen.
Liiton sääntöjen muokkaaminen ja kokouskäsittelyt venyivät kuitenkin niin pitkään, että liiton rekisteröintianomus pystyttiin viemään vasta 12.11.1931 sosiaaliministeriöön, joka hyväksyi säännöt, ja liitto merkittiin yhdistysrekisteriin tavanomaisessa järjestyksessä 6.2.1932.
Seuraava vuosikokous 24.4.1932 valitsi liiton puheenjohtajaksi Uno Dahlin, kun Oskari Väänänen ei asettautunut enää ehdokkaaksi. Itse asiassa hän oli ollut jostakin syystä läsnä ainoastaan yhdessä hallituksen kokouksessa kuluneella kaudella. Hän kirjoittaakin ansioluettelonsa loppuun: ”Lopuksi saaneen mainita, että en ole erikoisemmin seuratoiminnan mies. Mieluummin toimin opettajana ja kasvattajana, vaikkakin olen saanut tunnustusta ja tuloksia myös seuroissa toimiessani.”
Joka tapauksessa Väänänen oli tehnyt suurtyön Suomen miekkailun hyväksi opettaessaan miekkailua yliopiston voimistelulaitoksella ja 1920-luvulla Oulun ja Savonlinnan lyseoissa sekä kirjoittaessaan eri miekkailulajien oppikirjat.
SML:n perustamisvuonna miekkailijoiden harjoittelumahdollisuudet paranivat merkittävästi, kun pari vuotta aiemmin miekkailunopettajaksi kouluttautunut Nils Sjöblom perusti yksityisen miekkailusalin Helsinkiin. Helsingin Miekkailijat siirtyivät heti salille ja myöhemmin muutkin helsinkiläisseurat ryhtyivät käyttämään sitä harjoituspaikkanaan. Nils Sjöblom oli 1930-luvun lopulle Suomen ainoa ammattimainen miekkailunopettaja, ja hänen vaikutuksensa miekkailijoidemme taitojen kehittämisessä oli merkittävä. Olivathan useimmat sen ajan huippumiekkailijamme saaneet ainakin osan koulutuksestaan Sjöblomilta.
Kuvassa Nils Sjöblomin miekkailusali Punavuorenkadulla.
____________________________
Jo vuoden 1932 alussa ryhdyttiin valmistelemaan liittymistä Kansainväliseen Miekkailuliittoon FIE:hen. Suomen mestaruusmitaliksi hyväksyttiin Helsingin Miekkailijoiden aikaisimpina vuosina käyttämä mestaruusmitali ja lunastettiin seuralta valmistukseen tarvittavat meistimet. Mitaliin lisättiin teksti: Suomen Miekkailuliitto – Suomen mestaruus sekä lisättiin eräitä koristeita mitalin sileälle puolelle. Luonnoksen laatijaksi pyydettiin taiteilija Eric Vasström, joka mitalin alun perin oli suunnitellut.
Keväällä 1932 päätettiin kilpailuihin osallistujat luokitella A- ja B-luokkaan kilpailumenestyksen mukaan: ”Vuosittain pidettäviin mestaruuskilpailuihin ovat oikeutettuja osallistumaan ainoastaan A-luokkaan kuuluvat miekkailijat. Poikkeuksen tässä suhteessa tekevät kuitenkin keväällä 1932 järjestettävät mestaruuskilpailut, joihin ovat oikeutetut osallistumaan kaikki liiton jäsenseurojen jäsenet. Ensimmäinen luokittelu toimitetaan mestaruuskilpailujen yhteydessä huhtikuussa siten, että 50-75 % kaikista kilpailuun osallistuneista siirretään A-luokkaan pöytäkirjojen osoittamassa järjestyksessä. Kaikki muut miekkailijat kuuluvat B-luokkaan. Seuraavat luokittelut toimitetaan yleisten kansallisten tai kansainvälisten kilpailujen yhteydessä siten, että kilpailevista siihen mennessä B-luokkaan kuuluneista 30-50% siirretään A-luokkaan pöytäkirjojen osoittamassa järjestyksessä. Luokittelun toimittaa liiton hallitus tai sen valitsema arvostelulautakunta.”
Kuvassa Suomen mestaruuskilpailut 1933, kilpailupaikkana Grand Hotel Fennia. Otteluita oli seuraamassa arvovaltainen yleisö, mm. sotamarsalkka Mannerheim.
____________________________
Suomen puolustuslaitos anoi Miekkailuliiton jäsenyyttä 1932. Kapteeni Yrjö Tikka esitti Miekkailuliiton hallituksen kokouksessa 22.12.1932 sotaväen päällikön, kenraaliluutnantti Aarne Sihvon allekirjoittaman yleisesikunnan kirjelmän. Sen mukaan puolustuslaitoksessa oli 92 miekkailua harrastavaa sotilasta, joista yleisesikunta suostui maksamaan vuosiveroa liitolle 3 mk henkilöltä. Tällä perusteella puolustuslaitos hyväksyttiin liiton jäsenyhtymäksi, jolla oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin seuroilla. Kirjelmä hyväksyttiin liiton sääntöjen edellyttämänä sopimuksena. Sittemmin puolustuslaitos maksoi liitolle viiden vuoden ajan vuosimaksunaan ”pyöreän summan” 500 markkaa.
Puolustuslaitoksessa tehtiin muutenkin määrätietoista työtä miekkailun edistämiseksi. Keväällä 1933 Yleisesikunta järjesti miekkailunopettajakurssit joukko-osastojen upseereille siinä toivossa, että miekkailuharrastus saadaan leviämään useampiin varuskuntiin.
Suomen Akateemisen Urheiluliiton miekkailujaosto puolestaan ei alun innostumisen jälkeen pitänyt yhteyttä Miekkailuliittoon. Sen miekkailutoiminta rajoittui lähinnä Voimistelulaitoksen julkisiin miekkailuharjoituksiin.
Myös Suojeluskuntain yliesikunta kävi Miekkailuliiton kanssa neuvotteluja vuonna 1934 liittymisestään ”jäsenyhtymänä” liittoon. Miekkailun harrastajia, lähinnä helsinkiläisiä upseereita, oli Suojeluskunnassa kolmisenkymmentä. Liittyminen tapahtui liiton hallituksen päätöksellä 26.4.1934 ja Suojeluskuntajärjestölle varattiin hallituksessa yksi varsinaisen jäsenen paikka. Päätös oli varmasti liiton kannalta mieluinen, sillä se eittämättä nosti liiton arvostusta. Samalla Suojeluskunta sitoutui maksamaan Miekkailuliitolle jäsenmaksuna saman verran kuin Puolustuslaitos.
Suojeluskuntajärjestön jäsenyys jatkui vuoteen 1938, jolloin suojeluskuntain yliesikunta 26.4.1938 ilmoitti kirjeitse Suomen Miekkailuliitolle seuraavaa:
”Kun miekkailu ei missään muodossa kuulu suojeluskuntajärjestön toimintaohjelmaan ja kun ylen harvat, miekkailua mahdollisesti harrastavat suojeluskuntalaiset voivat yksityishenkilöinä liittyä varsinaisiin miekkailuseuroihin, ei yliesikunta pidä tarpeellisena koko suojeluskuntajärjestön kuulumista maksavana järjestönä Suomen Miekkailuliittoon. Tämän johdosta irtisanotaan aikaisempi suullinen sopimus suojeluskuntajärjestön kuulumisesta jäsenyhtymänä Suomen Miekkailuliittoon.”
Kirjeen allekirjoittajana oli esikuntapäällikkö A.E. Martola. Irtisanoutuminen oli kyllä ymmärrettävää, sillä suojeluskuntajärjestö oli massaliikunnan kannattaja.
Kuvassa naisten florettikilpailun osallistujia vasemmalta: Brita Olin, Christine Caspersen, Ulla Franck ja Rosveig (Rosita) Minguell y Rohdas.
__________________________
Suomen Miekkailuliitto alkoi vuonna 1934 pitää rekisteriä jäsenistä ja jäsenseuroista. Vuoden päättyessä jäseniä laskettiin olevan 301, jotka jakautuivat seuroittain seuraavasti: Helsingin Miekkailijat 67 jäsentä, Miekka-Miehet 12 jäsentä, Viipurin Miekkailijat 20 jäsentä, Puolustuslaitos 100 jäsentä ja Suojeluskuntajärjestössä oli peräti 102 miekkailun harrastajaa.
Seuraavana vuonna työ jatkui perustusten luomiseksi liiton toiminnalle. Silloin laadittiin Suomen mestaruuskilpailuja koskevat säännöt, miekkailijoiden luokitteluperusteet vahvistettiin ja kaikki A- ja B-luokan miekkailijat rekisteröitiin. Samoin miekkailutuomarit rekisteröitiin, ja uusilla tuomarikursseilla parannettiin tuomareiden osaamista ja uusia koulutettiin. Syksyllä anottiin jäsenyyttä Kansainväliseen Miekkailuliittoon (FIE), minkä FIE:n toimisto väliaikaisesti hyväksyi. Jäsenyys edellytti samalla kansainvälisten miekkailusääntöjen suomentamisen ja painattamisen. Tämä oli vaativa urakka mutta saatiin lopulta valmiiksi. Edelleen rahavarojen niukkuus rajoitti monien tärkeiden toimien toteuttamista.
Kuva: Suomen miekkailun parhaimmistoa vuonna 1933 Helsingin Miekkailijoiden juhlakilpailussa ja Suomen mestaruuskilpailussa Grand Hotel Fenniassa. Kuvassa vasemmalta Hille Kaisla, Lauri Kettunen, Oscar Frenzel, Erkki Kerttula, Göran Storkirk, Aarre Nenonen, Harry Davidsson, Thorvald Oljemark, Gabriel Lazlo ja Emilio Piazzoli. Kuva Nils-Robert Sjöblomin arkistosta.
____________________________
Seurarintamalla tapahtui laajentumista, kun liiton aloitteesta Vaasaan perustettiin uusi miekkailuseura Vaasan Miekkailijat, joka ei kuitenkaan vielä silloin liittynyt Suomen Miekkailuliittoon.
Joukko ulkomaalaisia oli jo useita vuosia harrastanut miekkailua Helsingissä, lähinnä Helsingin Miekkailijoissa. He olivat osallistuneet moniin kansallisiin kilpailuihin ja menestyneet niissä hyvin. Nostaakseen Suomen mestaruuskilpailujen tasoa ja saadakseen kilpailuihin monipuolisempia otteluita Miekkailuliitto päätti vuosikokouksessaan keväällä 1935 myöntää Suomessa oleskeleville ulkomaalaisille oikeuden osallistua SM-kilpailuihin. Tämä melko erikoinen päätös kirjattiin olemaan voimassa toistaiseksi.
Miekkailuliitto pääsi täysipainoisesti mukaan kansainväliseen miekkailutoimintaan, kun Kansainvälisen Miekkailuliiton vuosikongressi 29.2.1936 Brysselissä lopullisesti vahvisti SML:n jäsenyyden. Tosin ensimmäisinä vuosina FIE:n kokouksissa Suomen edustaminen annettiin ruotsalaisille, kun ei ollut varaa lähettää kokouksiin omaa edustajaa. Tästä huolimatta jäsenyys oli liitolle tärkeä, sillä sen myötä avautui mahdollisuus osallistua kansainvälisiin miekkailukilpailuihin. Muutamilla parhaille miekkailijoillemme hankittiinkin kansainvälinen miekkailulisenssi ulkomaisia kilpailuja varten. Lisäksi FIE:n kiertokirjeet olivat tärkeitä: niissä ilmoitettiin mm. sääntömuutoksista ja päivitettiin kilpailukalenteria.
Miekkailuliitolla oli tilaisuus antaa arvokkaita tietoja Suomen olympiakomitealle, kun kevättalvella 1936 suunniteltiin vuoden 1940 olympiakisojen järjestämistä Suomeen. Liitto anoi olympiakomitealta miekkailijan lähettämistä Berliinin kisoihin, tai että ainakin joku nykyaikaisen viisiottelun osanottaja voitaisiin ilmoittaa miekkailukilpailuihin. Miekkailuliittoa ei ilmeisesti kuitenkaan arvostettu olympiakomiteassa kovin korkealle, sillä komitea suhtautui hyvin ylimielisesti ja suorastaan penseästi liiton esityksiin. Kun komitea vihdoin suvaitsi sallia 5-ottelijana kilpailleen kapteeni Lauri Kettusen osallistumisen miekkailukilpailuunkin, niin se itse laiminlöi hänen ilmoittamisensa ajoissa.
Berliinin olympialaisiin 1936 ei siis pystytty lähettämään miekkailijoita, mutta omia kisoja silmälläpitäen Helsingin kaupunki lähetti sinne Nils Sjöblomin perehtymään kansainvälisten miekkailukilpailujen järjestämiseen.
Vuosikokouksessa 1936 päätettiin tehdä liiton sääntöihin muutamia muutoksia. Liiton nimi muutettiin kaksikieliseksi entisen suomenkielisen asemesta: Suomen Miekkailuliitto r.y. – Finlands Fäktförbund r.f.. Pöytäkirjakielenä samoin kuin mestaruusmitalien tekstikielenä säilytettiin yksinomaan suomi.
SM-kilpailut 1937 oteltiin “kylmillä” aseilla Hotelli Kämpin yläsalissa. Ottelun tuomitsemiseen tarvittiin tällöin ylituomari sekä neljä sivutuomaria.
___________________________
Vaikka osanotto Berliinin kisoihin jäi väliin, Miekkailuliitossa haluttiin päästä kosketukseen ulkomaisten miekkailijoiden kanssa, ja niinpä olympialaisia seuraavana vuonna lähetettiin Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin Tukholmaan joukkue Erkki Kerttula, Hille Kaisla, Harry Davidson, Jarl Nyblin, Aarne Nenonen ja Rosveig Minguell y Rohdas, ja johtajana toimi Nils Sjöblom. Vaikka suomalaisten tulokset jäivät melko vaatimattomiksi, otteluvoittoja saatiin varsinkin kalvalla. Davidsson pääsi semifinaaliin ja Kerttula oli hyvin lähellä finaalipaikkaa. Säilässä menestyttiin parhaiten, sillä Nyblin selviytyi finaaliin jääden siinä tosin viimeiseksi.
Vaatimaton kilpailumenestys johtui varmasti kilpailurutiinin vähäisyydestä. Tämähän oli ensimmäinen kerta vuoden 1929 jälkeen, kun miekkailijamme pääsivät mittelemään ulkomaisten miekkailijoiden kanssa. Kalvassa myös miekkailijoidemme kokemattomuus otella sähkömerkitsijälaitteen ”tuomittavana” vaikutti monien pistojen menetykseen. Sähkömerkitsijälaitteella rekisteröidyt pistot vaativat hieman erilaista tekniikkaa kuin pistäminen ”kylmällä” aseella. Tuloksia tärkeämpää oli kuitenkin kilpailukokemuksen kartuttaminen. Samalla solmittiin lämpimät suhteet maineikkaaseen miekkailumaahan Ruotsiin.
Vuonna 1937 puheenjohtajaksi valittiin everstiluutnantti Väinö Karikoski, joka toimi Miekkailuliiton keulamiehenä noin 10 vuoden ajan.
SM-kilpailun ottelun ylituomarina on Nils Sjöblom.
____________________
Suomen urheiluelämälle ja myös Miekkailuliitolle tärkeä päivämäärä oli 19.7.1938, jolloin Helsingin kaupunki ilmoitti vastaanottavansa vuoden 1940 olympiakisojen järjestämisen Suomessa. Miekkailupiiritkin joutuivat mukaan valmistelemaan miekkailukilpailujen järjestämistä. Em. päivämäärästä eteenpäin liitossa alkoikin todellinen olympiakiire. Miekkailuliitto joutui nimeämään edustajiaan useisiin toimikuntiin. Keskeisimmäksi työksi tuli edustusmiekkailijoidemme valmentaminen kisoihin. Olihan luonnostaan selvää, että Suomen järjestäjämaana oli osallistuttava kaikkiin niihin kilpailulajeihin, joita maassamme harrastettiin. Liitto suunnittelikin valmennusohjelmat, joiden mukaan miekkailijoiden kärkikaarti harjoitteli. Koska kisoissa oli myös naisten miekkailua, jota meillä oli suhteellisen vähän harrastettu, tähänkin puoleen ryhdyttiin panostamaan. Yhtenä osana tästä oli naismiekkailijoista koostuvan seuran ”Naismiekkailijat” perustaminen keväällä 1939. Samana vuonna miekkailurintama laajeni vielä yhdellä seuralla, kun Turkuun perustettu ”Turun Miekkailijat” hyväksyttiin liiton jäseneksi. Suomen olympiavalmennuksessa toimi tuolloin yleensä kaikissa urheilumuodoissa sekä koti- että ulkomaisia valmentajia. Miekkailussa miesten valmentajaksi nimitettiin Nils Sjöblom, joka ammattilaisena ei olisi itse päässyt edustamaan maatamme riittävistä taidoista huolimatta, ja naisten valmennustehtävä annettiin Kerttu Larjangolle, joka myös itse kuului olympiaehdokkaiden ryhmään.
Liitto halusi lisäksi ulkomaisen valmentajan erityisesti olympiaehdokkaiden valmentamiseen. Neuvotteluissa päädyttiin belgialaiseen Jean-Baptiste Coulóniin. Kansainvälisen Miekkailuliiton FIE:n kokouksessa maaliskuun alussa 1939 Brysselissä Miekkailuliiton puheenjohtaja Väinö Karikoski tapasi Coulónin, josta hänelle jäi myönteinen käsitys. Coulón saapui Suomeen maaliskuun lopulla ja ryhtyi heti tarmokkaasti työhön. Valmennuksen oli määrä tapahtua Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Hän teki alussa jopa 12-tuntisia työpäiviä opettaen sekä vasta-alkajia että edustusmiekkailijoita. Coulónin opetustyyli poikkesi jonkin verran meillä tutuista menetelmistä. Hän painotti kevyttä ja rentoa miekkailutapaa. Coulón totesi mm.: ” Olen huomannut, että suomalaiset miekkailevat lihakset liian jännittyneinä. Rentona voi suorittaa liikkeet paljon nopeammin. Mitä rauhallisempi miekkailija on, sitä helpompi hänen on tarkkailla vastustajaansa ja toimia oikealla hetkellä. Suomalaiset ovat perusluonteeltaan hyvin rauhallisia, joten heillä on hyvät mahdollisuudet kehittyä huippumiekkailijoiksi.” Coulónin sopimus oli vain kolmen kuukauden pituinen, mutta siinäkin ajassa uskottiin olympiavalmennettaville saatavan merkittävästi lisää ottelutehokkuutta ja -taitoja. Tähtäin oli tässä vaiheessa Meranon maailmanmestaruuskilpailuissa syyskuun vaihteessa Italiassa. Coulónin sopimusta ei jatkettu, mutta elokuussa saatiin meille unkarilainen valmentaja Béla Balogh. Hänen pestinsä jäi edeltäjääkin lyhyemmäksi, sillä sodan uhkan vuoksi hän palasi kotimaahansa jo elokuun lopussa.
FIE:n puheenjohtaja Paul Anspach kävi toukokuussa 1939 Helsingissä perehtymässä miekkailun kisavalmisteluihin ja tutustumassa luonnonkauniiseen kilpailupaikkaan Westendissä. Sääntöjen mukaan kilpailut oli pidettävä ulkosalla, mutta kuitenkin niin, että ne tarpeen vaatiessa voitiin siirtää sisälle. Westendissä miekkailualueet voitiin siirtää tennishalliin, missä oli olemassa valmiit katsomot ja toimistohuoneetkin. Paikka sopi miekkailukilpailujen järjestämiseen erinomaisesti. Anspach totesi, että SML oli kykenevä järjestämään olympiamiekkailut 1940, minkä hän kirjeessään ilmoitti kaikille FIE:n alaisille liitoille.
Glorian tennishallissa Helsingissä järjestetyissä Suomen Mestaruuskilpailuissa 1939 otteluita oli seuraamassa hyvin arvovaltainen yleisö, mm. Viron pääministeri Möllerson puolisoineen, sotaväen kenraaliluutnantti Lennart Oesh, liiton puheenjohtaja everstiluutnantti Väinö Kariksoki ja olympiajärjestelytoimikunnan puheenjohtaja varatuomari Jukka Rangell. Kuva Hille Kaislan arkistosta.
____________________________
Pohjoismaisten kilpailujen lisäksi kansainvälistä miekkailukokemusta olympialaisia varten haluttiin saada Italian Meranosta, jossa syyskuun alkupuolella oli tarkoitus järjestää MM-kilpailut. Robert Boreniuksen johdolla Suomesta lähti joukkue Erkki Kerttula, Aaro Raitio, Taimi Mattsson ja valmentajana Nils Sjöblom. Matkaan lähdettiin elokuun lopulla laivalla Helsingistä Stettiniin, joka silloin kuului Saksalle. Tarkoitus oli jatkaa junalla Italiaan, mutta voimistunut sodan uhka muutti tilanteen. Joukkue päätti palata Stettinistä laivalla takaisin kotiin, kun siihen vielä oli mahdollisuus. MM-kilpailuja Meranossa ei sitten myöskään pidetty.
Saksan sotavoimien hyökkäys Puolaan 1.9.1939 oli dramaattinen lähtölaukaus toiselle maailmansodalle, jonka kestoa oli kuitenkin vielä tuolloin mahdoton ennustaa. Muun muassa Suomessa optimistisimmat uskoivat sodan olevan ohi muutamassa kuukaudessa, eikä se näin ollen tulisi vaikuttamaan olympiajuhlaan kesällä 1940. Niinpä valmistautumista kisoihin jatkettiin vielä syksyllä 1939 tietyin rajoituksin. Lopullisen päätöksen kisojen peruuttamisesta Kansainvälinen olympiakomitea teki vasta 23.4.1940. Talvisodan syttyminen 30.11.1939 katkaisi lopullisesti miekkailuvalmennuksen maassamme, sillä suurin osa pystyvistä miekkailijoistamme joutui asepalvelukseen ja rintamalle. Eräänlaisena viimeisenä iskuna tuon ajan miekkailun nousulle Suomessa oli Nils Sjöblomin Punavuorenkadun salin tuhoutuminen lentopommin täysosumasta talvisodan ensimmäisissä ilmahyökkäyksissä.
Helge Nygrén on kirjassaan ”Olympiatuli, joka sammui sodan tuuliin” kirjoittanut Suomen kuvitteellisen joukkueen valinnasta XII olympiadin kisoihin 1940. Tuon joukkueen, ”jonka jäsenten sydämiin jäi unelma”, valinnan olivat post festum suorittaneet eri urheilumuotojen asiantuntijat. Lähtöasetelmana oli myös kuvitteellinen tilanne, ettei talvisotaa 1939-1940 olisi käyty. Miekkailujoukkueemme olisi ollut seuraava. Miesten floretti: Harry Davidsson, Erkki Kerttula, Heikki Martonen, Aaro Raitio ja Ilmari Vartia. Kalpa: Kauko Jalkanen, Hille Kaisla, Erkki Kerttula, Aarre Nenonen ja Aaro Raitio. Säilä: Hille Kaisla ja Jarl Nyblin. Naisten floretti: Maggie Kalka sekä Kerttu Larjanko tai Taimi Mattsson. Suomi olisi osallistunut miesten floretissa ja kalvassa sekä henkilökohtaisiin että joukkuekilpailuihin. Säilään ja naisten florettiin ei todennäköisesti olisi asetettu joukkuetta.
________________________________________________________________________
Haluatko lukea lisää? Tilaa Miekkailu Suomessa -kirja (40 eur) osoitteesta toimisto@fencing-pentathlon.fi. Sopimuksen mukaan kirjan voi noutaa Sporttitalolta tai se lähetetään postitse (postitus/pakkauskulut lisätään).
