Kauko "Kake" Jalkasen syntymästä tänään 100 vuotta
8.12.2018 Kake: "Yksinkertaiset miekkailijat tekevät yksinkertaisia liikkeitä, taitavat tekevät vielä yksinkertaisempia liikkeitä"
MIEKKAILU SUOMESSA -kirja kertoo Kakesta näin:
Kauko Jalkanen syntyi 8. joulukuuta 1918. Hänen vanhempansa olivat runoilija-kriitikko Huugo Jalkanen ja voimistelunopettaja Hilma Jalkanen. Huugo Jalkaselle myönnettiin myöhemmin professorin arvonimi, ja Hilma Jalkasesta tuli Suomen naisvoimistelun uranuurtaja.
Ei siis ollut mikään ihme, että Kauko (”Kake”) innostui jo nuorena sekä urheilusta että opiskelusta. Hän liittyi sekä Helsingin Uimareihin että Helsingin Voimistelijoihin. Lahjakkuutensa urheilijana nuorukainen osoitti voittamalla oppikoulujen mestaruuden selkäuinnissa 1937.
Kauko kirjoitti ylioppilaaksi 1939. Samana vuonna hän aloitti metsänhoitajan opinnot, jotka talvisota kuitenkin keskeytti. Miekkailu-uransa hän aloitti 19-vuotiaana floretilla. Myöhemmin hän miekkaili menestyksekkäästi myös kalpaa ja säilää.
Jalkanen saavutti floretin Suomen mestaruuskilpailuista pronssia 1938 ja hopeaa 1939. Sodassa vammautumisesta huolimatta hän lukeutui edelleen 1940-luvun loppupuolella Suomen miekkailijoiden parhaimmistoon. Hän osallistui vuoden 1939 ylioppilaiden maailmanmestaruuskilpailuihin Wienissä ja oli vuosina 1949–1952 moninkertainen akateeminen Suomen mestari. Lisäksi hän edusti maatamme 1948 Lontoon olympialaisissa, MM-kilpailussa Tukholmassa 1951, Helsingin olympialaisissa 1952 sekä useina vuosina Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa. Mainittakoon mm. Pohjoismaiden akateeminen mestaruus vuodelta 1946 ja miekkailunopettajien MM-kilpailujen 17. sija 1958.
Kauko Jalkasen kyvyt ja osaaminen tulivat kuitenkin parhaiten esiin hänen valmentajanurallaan. Ura sai virallisesti alkunsa kesäkuussa 1953, kun Suomen Miekkailuliitto palkkasi hänet valmentajaksi. Heti elokuussa liitto lähetti hänet opintomatkalle Ruotsiin, missä hän perehtyi ruotsalaiseen miekkailutoimintaan Tukholman saaristossa Ruotsin Miekkailuliiton omistamalla Långfambakenin saarella. Siellä järjestettiin kolmen viikon pituinen miekkailuleiri, johon Jalkanen otti osaa. Hän sai arvokasta tietoa miekkailun ohjauksesta ja valmennuksesta Ruotsin Miekkailuliiton legendaariselta päävalmentajalta Uno Thulinilta.
Jalkanen opetti miekkailua eri seuroissa Helsingissä. Hän valmensi niin miekkailijoita kuin viisiottelijoita ja antoi oppitunteja Suomen Akateemisen Urheiluliiton (SAUL) miekkailujaoksen harjoituksissa yliopistolla sekä Suomen teatterikoulussa. Miekkailuliiton vuonna 1954 määrittämässä toimenkuvassa Kauko Jalkasen tehtäviin kuuluivat miekkailun opaskirjan valmistaminen, opettaminen seuroissa, liiton miekkailuvälineiden huoltaminen sekä toimiminen kilpailujen ”teknillisenä johtajana” ja neuvonantajana. Myös luokittelusääntöjen ja kilpailuja koskevien määräysten valmistaminen ”nykyaikaa” vastaavalle tasolle kuuluivat Jalkasen velvoitteisiin.
Jalkanen teki kesällä 1958 opintomatkan Brüsseliin, jota varten hän sai Opetusministeriöltä ja Suomen Urheilulehdeltä matka-apurahaa. Seuraavana vuonna hän suoritti miekkailuvalmentajakurssin Saksan Miekkailuakatemiassa (Akademie der Fechtkunst Deutschlands, ADFD) ja sai sieltä Fechtmeister-diplomin.
Hän oli toimikautensa aikana Suomen ainoa täystoiminen kotimainen miekkailunopettaja ja -valmentaja. Vaikka Jalkasen työ painottui Helsinkiin, hänen sydämensä oli aina voimakkaasti mukana ”maakuntaseurojen” valmennuksessa ja toiminnassa. Hän kiersi paljon opettamassa miekkailua myös eri puolella Suomea. Lisäksi hän opetti ja johti miekkailunopetusta Suomen Teatterikoulussa 14 vuotta ja opetti Tampereen Yliopiston ammattinäyttelijöitä useita lukukausia. Eläkkeelle hän jäi 1980-luvun lopulla.
Jalkanen oli taiteilija sanan parhaassa merkityksessä, sekä elämässä että miekkailun opettamisessa.
Jalkanen oli laajasti perehtynyt miekkailuteorioihin. Vuonna 1955 Suomen Miekkailuliitto julkaisi hänen laatimansa oppaan ”Florettimiekkailu – tekniikkaa ja taktiikkaa”. Perusteellisesta oppaasta tuli erinomainen tiedon lähde suomalaisille miekkailijoille. Sitä luettiin paljon, vaikka teksti oli paikoin niin filosofista, että sitä oli nuorten miekkailijoiden vaikea ymmärtää. Alun perin tarkoituksena oli laatia useampiosainen opas, jossa olisi käsitelty myös muita aselajeja. Ensimmäinen osa jäi monista syistä johtuen ainoaksi, mutta se on edelleen käyttökelpoinen miekkailun käsikirja. Vaikka Jalkasen laajempi miekkailuopashanke ei toteutunutkaan, hän laati monenlaisia ohjeita valmennustoiminnan sekä ohjaaja- ja tuomarikoulutuksen tueksi. Miekkailukilpailuista hän kirjoitti mm. nimimerkillä “Riposti” paljon lehtiartikkeleita, joille oli luonteenomaista syvä analyyttisyys.
Jalkasta arvostettiin erityisesti hänen teknisen taitavuutensa ja hyvän ihmistuntemuksensa ansiosta. Eräs hänen pitkäaikaisista valmennettavistaan totesi: ”Kake tuntee minut paremmin kuin minä itse”. Kyky analysoida ihmisiä ja heidän käyttäytymistään loi osaltaan hyvät edellytykset miekkailutaktiikan pohdiskeluihin valmennettavien kanssa. Jalkanen opetti miekkailua monipuolisesti ja perusteellisesti. Hänen parhaimpien valmennettaviensa tekninen osaaminen oli kansainvälisestikin korkeaa tasoa. Esimerkkinä hänen valmennustyönsä tuloksista mainittakoon nykyaikaisten viisiottelijoidemme menestys Rooman olympialaisissa vuonna 1960. Suomen joukkue sijoittui viisiottelun miekkailussa toiseksi Unkarin jälkeen. Jalkanen oli mukana kisoissa sekä suomalaisten miekkailijoiden että viisiottelijoiden valmentajana.
Kansainvälisen miekkailuvalmentaja-akatemian jäsen Jalkanen oli vuodesta 1958 ja Saksan miekkailuakatemian miekkailunopettajajäsen vuodesta 1959. Hän oli muun muassa Ylioppilasmiekkailijoiden varapuheenjohtaja ja johtokunnan jäsen sekä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton Helsingin piirin miekkailujaoston varapuheenjohtaja.
Vuonna 1988 Jalkanen sai Suomen urheilun hopeisen ansiomitalin kullatuin ristein tunnustuksena työstään miekkailun edistämiseksi. Suomen Miekkailuliiton ansiomitalin hän otti vastaan vuonna 2006.
Kauko Jalkanen osallistui sekä talvi- että jatkosotaan. Hän haavoittui kahdesti ja toimi myöhemmin aktiivisesti maanpuolustus- ja sotaveteraanityössä. Vaikka hän oli sotainvalidi, sitä ei juuri huomannut hänen miekkailussaan tai työskentelyssään miekkailun opettamisessa. Koko ikänsä hoikkana ja ketteränä säilyneenä hän teki jalkatyön, syöksyn ja kaikki aseliikkeet kadehdittavan täydellisesti vielä yli kuusikymmenvuotiaana.
Kauko Jalkanen kuoli 88 vuoden korkeassa iässä 3. päivä syyskuuta 2007. Hänen ajatuksensa ja oppinsa elävät edelleen miekkailusaleilla ympäri Suomea.
“Kaken” (k)opissa
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla aktiivisesti miekkaillut Markku Varjo muistelee Kaukoa:
”Kake” (kaikki kutsuivat häntä tällä nimellä) oli varsin monen miekkailijan oppi-isä ja maestro. Kake ei ainoastaan antanut oppitunteja, vaan myös opasti kaikissa miekkailuun liittyvissä asioissa. Kysyttäessä hän selvitti eri miekkailutermien, kuten tempon ja kadenssin, merkityksen ja miekkailuliikkeiden käytön ottelun eri tilanteissa. Florettimiekkailua opiskeltiin lisäksi Kaukon kirjoittamasta perusteellisesta Florettimiekkailu –kirjasta.
Uudenmaankadun salin eräänlainen ”hermokeskus” oli ”Kaken koppi”, noin kolmen neliön kokoinen kapea huone, joka oli tupaten täynnä Kaukon miekkailuvarusteita sekä kaikenlaisia aseiden osia ja työkaluja. Sisustus näytti melkoiselta sekamelskalta, mutta Kake kyllä löysi aina tarvitsemansa välineen tai tarvikkeen. Pyynnöstä hän juotti teräjohtoja kärkien kontaktikappaleisiin, kokosi ja korjasi sähköaseita sekä opetti miekkailijoita itse tekemään näitä toimenpiteitä. Kopissa käytiin monet, usein syvällisetkin, keskustelut, jotka ulottuivat säilämiekkailun saloista läskisoosin ja monien muiden ruokalajien valmistamiseen tai vaikkapa kumariinin käyttöön tupakan aromiaineena tai oikeaan tapaan lisätä jäitä grogilasiin.
Kaken perusteellisuudesta ja perehtyneisyydestä monissa asioissa kertoo osuvasti haastattelu Uusi Aura -lehdessä 1954 hänen turkulaisille miekkailijoille pitämänsä leirin yhteydessä. Haastattelijan kysymykseen: “Mitä ominaisuuksia vaaditaan hyvältä miekkailijalta?” Kauko vastasi tyypilliseen tapaansa: “Tätä kysymystä olen pelännyt. Onko teillä lehdessä varattuna sivu asian selvittämiseen, sillä pienempään tilaan se ei mahdu!” Jos Kaukolta uskaltautui kopissa kysymään jostain aivan pikkuasiastakin, sai varautua kuulemaan vähintään neljännestunnin luennon aiheesta!
Kaukon kesäpaikka Ala-Rievelin rannalla Heinolan maalaiskunnassa oli myös monelle miekkailijalle tuttu. Kauko vietti siellä tavallisesti pari kolme kuukautta kesällä eikä silloin antanut oppitunteja. Miekkailijat olivat kuitenkin tervetulleita sinne, ja siellä saattoi saada toisinaan miekkailuoppitunnin tai teoriaoppia. Kun kerran kysyimme Kaukolta keväällä, milloin hän pitää kesälomaa, hän katsahti hämmästyneenä meihin kysyjiin ja vastasi: ”Lomaa – mitä se tarkoittaa? Se sana ei kuulu yrittäjän sanavarastoon.” Kaukohan oli vapaa yrittäjä, free lance, vaikka tuota nimeä ei silloin vielä yleisesti käytetty.
Oppitunneillaan Kauko opetti perusteellisesti sormityöskentelyn florettimiekkailussa, ja hänen kykyään saatiin ihailla myös puhelimen käytössä. Uudenmaankadun miekkailusalilla oli lankapuhelinlaite, jossa kuuloke oli puhelimen päällä. Kun puhelin soi, kuuloke nostettiin ylös, jolloin kuulokkeen pidikkeen kaksi nuppia nousivat ylös ja linja avautui. Koska puhelin oli miekkailuliiton omaisuutta, eikä liitto halunnut siitä soitettavan yksityispuheluita, laite oli koteloitu niin, ettei siinä olevaa numeronvalintakiekkoa päässyt pyörittämään, ellei ollut kotelon avainta. Kaukolla ei ollut avainta, mutta hän oli opetellut naputtamaan sormella pidikkeen nuppia nopeassa rytmissä siten, että naputusten määrä vastasi yhtä numerosarjan numeroa. Nopean sarjan jälkeen piti pitää pieni tauko, ennen kuin seuraavan numeron voi naputtaa. Kauko naputti tarvittavan numerosarjan aina oikein ja pystyi soittamaan haluamaansa numeroon.
Tätä tietysti yrittivät myös miekkailijat jäljitellä. Joskus numerosarjan naputtaminen onnistui, joskus ei. Tässäkin lajissa harjoitus teki lopulta mestarin.
Usein miekkailuharjoitusten jälkeen illalla Kake siirtyi yhden kadunvälin päähän Isolle Roobertinkadulle, saksalaistyyliseen tanssiravintola Zillertaliin, jossa hänellä oli vakiopöytä. Kake tunnettiin ravintolassa ”Sapelin” nimellä, ja hänen pöydässään oli yleensä muutaman hengen vakiojoukko, mm. venäläinen emigrantti Boris, joka illan jossain vaiheessa nousi lavalle laulamaan muutaman haikean venäläisen balladin upealla bassollaan.
Jotkut miekkailijatkin kävivät toisinaan Zillertalissa Kakea tapaamassa tai tanssimassa. Ravintola oli hyvin suosittu tanssipaikka, ja illalla kymmenen jälkeen joutui yleensä jonottamaan sisäänpääsyä. Kun mainitsi portsarille menevänsä Sapelin pöytään, sisään pääsi aina heti.
------------------
Kiitos Kake !
Kuva 1: Kauko Jalkanen olympiavalmennusleirillä Santahaminassa kesällä 1948.
Kuva 2: Kauko Jalkanen opettaa floretin käsittelyä Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Antti Virmavirralle 1980-luvulla.
